Mä oon nyt ollut vähän yli kuukauden tuolla vanhusten palveukodissa töissä. Työ on fyysisesti rankkaa, mikä on musta vaan hyvä asia, koska en pääse kesäaikana jumppaan. Mä oon laihtunut kaksi kiloa ihan pelkällä työn tekemisellä! Otin huvikseni askelmittarin mukaan töihin: mä otan yhden työpäivän aikana noin 14 000 askelta.
No, mutta se askelista, siirrytään tarkkailuun.
Musta on ollut erittäin mielenkiintoista olla töissä vieraan palveluksessa. Mä olen tarkkaillut työyhteisöä ja sen toimintaa ihan innoissani. Siitä on niin kauan, kun viimeksi olen ollut vähän isomman työyhteisön jäsen, että en oikein muistanutkaan, millaista se on.
Siellä on erittäin paljon hyvää ja muutama ei niin kovin hyvä asia. Erittäin hyvää on se, että siellä kohdellaan asukkaita asiallisesti. Työyhteisö pystyy keskenään purkamaan työstä aiheutuvia paineita. Mun näkemyksen mukaan se johtuu siitä, että siellä on pari huipputyyppiä, jotka omalla persoonallaan ja omalla työotteellaan saavat työkaverit rentoutumaan ja nauramaan. Sellaista tarvitaan.
Huonoista asioista en tietenkään aio täällä kirjoitella mitään. Ne korjaantuvat ajan myötä (jos korjaantuvat). Kaikissa työyhteisöissä on omat kommervenkkinsä, niin myös tuolla. Mutta mä olen kuitenkin iloisesti yllättynyt siitä, että siellä ei ole mitään suurta ongelmaa esim. jonkun yhden työntekijän kanssa. Ai, miksi yllättynyt? Mä olen kuullut niin hurjia juttuja hoitoalan työpaikoista, että oksat pois. Onneksi tuolla ei ole sellaista. Mistähän se johtuu?
Itseänikin mä olen joutunut tarkkailemaan aika lailla. Ihan sellasta peruskauraa, että kuinka mä hallitsen itseäni, jos asiakas on vaikkapa erittäin hankala. Jos tulee saatanaa ja perkelettä ja välillä nyrkkiäkin, niin kuinka homma hoidetaan omassa päässä. Tai jos asiakas on tieten tahtoen ilkeä ja juoksuttaa ja jäkättää (mun mielestä) turhasta.
Mun on myönnettävä, että välillä ärsyttää. Ärsyttää niin pirusti! Mutta olen todennut, että asia vaan on niin ja minä olen työssä siellä ja saan siitä rahaa. Siksi mun pitää vaan sietää kaikenlaista (tiettyyn rajaan asti) ja oikeasti ajatella asiakaslähtöisesti. Se ei todellakaan ole aina helppoa, mutta mahdollista kyllä. Siinä toi työyhteisö on mahtava, huumorilla hoidellaan kolhuja ja kuhmuja, joita mieleen tulee työn tuoksinassa. Mutta lyömistä ei tietenkään sallita, siis sitä, että asiakas huitoo nyrkeillä. Sille ei naureta, eikä siitä revitä huumoria. Hyvä niin.
On siis erittäin mielenkiintoista tarkailla kaikkea, mitä työpaikalla tapahtuu. Mä en yritä olla mitään muuta kuin (väliaikainen) työyhteisön rivijäsen. Mutta en voi sille mitään, että mulle on opiskelun ansiosta/takia liimautunut toiseen silmään hallintotieteellinen piilolinssi. Sen läpi on kiva katsella ja mietiskellä asioita, samalla kun hiki valuu silmään ja sumentaa välillä näkökentän. Ja mä huomaan myös sen, että mä koko ajan mietin, miten tuota ja tuota hommaa voisi parantaa ja helpottaa omaa työtään ja tehdä siitä sujuvampaa. Mä en tietenkään mene ehdottelemaan mitään mun mielestä kannattavia parannuksia (ainakaan vielä), koska se ei aiheuttaisi kuin pahaa verta. Useimmat ihmiset haluavat tehdä asiat niin kuin ennenkin ja jos uusi työntekijä menee ja latoo heti parannusehdotuksia kopantäydeltä, niin siitä ei hyvää seuraa. Se, joka on joskus niin tehnyt, tietää mitä se tarkoittaa.
Mutta vielä tulee päivä, jolloin mä olen sellaisessa asemassa, että mun tehtävänä on sanoa ja puuttua. Mä odotan sitä päivää kuin kuuta nousevaa. Eikä siihen mene kovinkaan pitkää aikaa.
Tästä tähän tällä kertaa. Ensi kerralla taas toivottavasti uusia sanoja uudessa järjestyksessä. Nyt lähden palauttamaan kirjastoon pari kirjaa, ettei tule sakkoja.
Niin, ja vielä piti heittää verkot veteen ja pyytää teiltä, jotka tämän luette, kertomaan mulle ajatuksia ja ideoita sosiaalityöstä ja sen johtamisesta. Tämä graduani varten, mun pitäs kesän aikana päättää aihe ja rajata se. Kiitos teille, jos jaksatte vaivautua!
No, mutta se askelista, siirrytään tarkkailuun.
Musta on ollut erittäin mielenkiintoista olla töissä vieraan palveluksessa. Mä olen tarkkaillut työyhteisöä ja sen toimintaa ihan innoissani. Siitä on niin kauan, kun viimeksi olen ollut vähän isomman työyhteisön jäsen, että en oikein muistanutkaan, millaista se on.
Siellä on erittäin paljon hyvää ja muutama ei niin kovin hyvä asia. Erittäin hyvää on se, että siellä kohdellaan asukkaita asiallisesti. Työyhteisö pystyy keskenään purkamaan työstä aiheutuvia paineita. Mun näkemyksen mukaan se johtuu siitä, että siellä on pari huipputyyppiä, jotka omalla persoonallaan ja omalla työotteellaan saavat työkaverit rentoutumaan ja nauramaan. Sellaista tarvitaan.
Huonoista asioista en tietenkään aio täällä kirjoitella mitään. Ne korjaantuvat ajan myötä (jos korjaantuvat). Kaikissa työyhteisöissä on omat kommervenkkinsä, niin myös tuolla. Mutta mä olen kuitenkin iloisesti yllättynyt siitä, että siellä ei ole mitään suurta ongelmaa esim. jonkun yhden työntekijän kanssa. Ai, miksi yllättynyt? Mä olen kuullut niin hurjia juttuja hoitoalan työpaikoista, että oksat pois. Onneksi tuolla ei ole sellaista. Mistähän se johtuu?
Itseänikin mä olen joutunut tarkkailemaan aika lailla. Ihan sellasta peruskauraa, että kuinka mä hallitsen itseäni, jos asiakas on vaikkapa erittäin hankala. Jos tulee saatanaa ja perkelettä ja välillä nyrkkiäkin, niin kuinka homma hoidetaan omassa päässä. Tai jos asiakas on tieten tahtoen ilkeä ja juoksuttaa ja jäkättää (mun mielestä) turhasta.
Mun on myönnettävä, että välillä ärsyttää. Ärsyttää niin pirusti! Mutta olen todennut, että asia vaan on niin ja minä olen työssä siellä ja saan siitä rahaa. Siksi mun pitää vaan sietää kaikenlaista (tiettyyn rajaan asti) ja oikeasti ajatella asiakaslähtöisesti. Se ei todellakaan ole aina helppoa, mutta mahdollista kyllä. Siinä toi työyhteisö on mahtava, huumorilla hoidellaan kolhuja ja kuhmuja, joita mieleen tulee työn tuoksinassa. Mutta lyömistä ei tietenkään sallita, siis sitä, että asiakas huitoo nyrkeillä. Sille ei naureta, eikä siitä revitä huumoria. Hyvä niin.
On siis erittäin mielenkiintoista tarkailla kaikkea, mitä työpaikalla tapahtuu. Mä en yritä olla mitään muuta kuin (väliaikainen) työyhteisön rivijäsen. Mutta en voi sille mitään, että mulle on opiskelun ansiosta/takia liimautunut toiseen silmään hallintotieteellinen piilolinssi. Sen läpi on kiva katsella ja mietiskellä asioita, samalla kun hiki valuu silmään ja sumentaa välillä näkökentän. Ja mä huomaan myös sen, että mä koko ajan mietin, miten tuota ja tuota hommaa voisi parantaa ja helpottaa omaa työtään ja tehdä siitä sujuvampaa. Mä en tietenkään mene ehdottelemaan mitään mun mielestä kannattavia parannuksia (ainakaan vielä), koska se ei aiheuttaisi kuin pahaa verta. Useimmat ihmiset haluavat tehdä asiat niin kuin ennenkin ja jos uusi työntekijä menee ja latoo heti parannusehdotuksia kopantäydeltä, niin siitä ei hyvää seuraa. Se, joka on joskus niin tehnyt, tietää mitä se tarkoittaa.
Mutta vielä tulee päivä, jolloin mä olen sellaisessa asemassa, että mun tehtävänä on sanoa ja puuttua. Mä odotan sitä päivää kuin kuuta nousevaa. Eikä siihen mene kovinkaan pitkää aikaa.
Tästä tähän tällä kertaa. Ensi kerralla taas toivottavasti uusia sanoja uudessa järjestyksessä. Nyt lähden palauttamaan kirjastoon pari kirjaa, ettei tule sakkoja.
Niin, ja vielä piti heittää verkot veteen ja pyytää teiltä, jotka tämän luette, kertomaan mulle ajatuksia ja ideoita sosiaalityöstä ja sen johtamisesta. Tämä graduani varten, mun pitäs kesän aikana päättää aihe ja rajata se. Kiitos teille, jos jaksatte vaivautua!
Kommentit