Vau!
Sain mahtavaa palautetta luentopäiväkirjastani! Se, että palaute oli positiivista ja tosi rohkaisevaa, tuntui hienolta. Mutta yhtä hienolta tuntui se, että luentosarjasta vastaava opettaja viitsii ylipäänsä laittaa opiskelijalle palautetta. Tähän asti kaikki palaute on ollut pelkkä numero ilman perusteluja.
Ja niin viisas en minäkään ole, että pelkästä numeron näkemisestä ymmärtäisin, että "ahaa, mulla oli toi vähän huono ja tossa parantamisen varaa ja toi oli iha jees". Jos ymmärrät, mitä tarkoitan.

Yliopisto, tuo kummallinen järjen ja älyn pesäke, johon myös vähemmän viisas voi päästä. Tänään taas massaluennolla meinasi mennä hermo: filosofi luennoi ja mun takana istuneet tyttöset eivät ilmeisesti ymmärtäneet (tai sitten olivat kikattamalla eri mieltä) mitään luennoitsijan jutuista, koska vähän väliä tirskahtivat nauruun kuin teinit konsanaan.

Ei mua se ärsyttänyt, että tytöt eivät ehkä tajunneet hommasta mitään, vaan se, että eivät osanneet avata silmiään ja korviaan ihmettelylle ja kuuntelemiselle.

Niin?
Musta se oli hämmentävää ja itse asiassa aika karseeta. Me ollaan kuitenkin yhteiskuntatieteilijöitä, opiskellaan korkeinta opetusta antavassa opinahjossa ja meissä pitäisi olla toivoa. Minussakin, vaikka olen jo aika keski-ikäinen.

Mutta mitä tapahtuu?
Yht.yo:t vahtaavat big brotheria ja idolsia ja keskustelevat sitten niistä kuin tärkeistäkin yhteiskunnallisista asioista. No, ei kai siinäkään mitään, mutta kyllä sitä kuitenkin odottaisi, että yhteiskuntatieteilijä osaisi edes yrittää kuunnella, kun professori kertoo Wittgensteinin filosofiasta.
Vai olenko ihan väärässä? Ovatko luennot sittenkin vain näyttäytymisen paikkoja?

Mutta ennen kaikkea, olenko minä niuho kääpä?