Mä palaan taas tähän sostyön arvostusasiaan. Se kiinnostaa ja mietityttää mua.

Eilisessä Hesarissa oli juttu sosiaalityöstä ja sosiaaliturvasta. Sosiaali- ja terveysministeriön eläkkeelle jäänyt kansialiapäällikkö Markku Lehto on huolissaan siitä, että hyvin pärjäävien ja huonosti pärjäävien välinen kuilu syvenee, eikä hyväosaiset enää tahdo välittää huono-osaisista, vaan pitävät toimeentulo-ongelmia turhana lässytyksenä. Siitä jutusta ei nyt enempää. Lisää voi lukea lauantain 30.6. Hesarista. Kannattaa lukea.

Samalla sivulla Lehdon jutun alapuolella oli juttu, jonka otsikko oli "Kun ketään ei kiinnosta". Jutussa kerrottiin sairauseläkkeellä olevasta, kuusikymppisestä Ullasta. Ulla on sairautensa vuoksi riippuvainen sosiaalitoimiston palveluista ja rahoista. Hän sanoo saaneensa liian usein loukkaavaa, jopa laitonta kohtelua sosiaalitoimistossa.
Asiaa voi tietenkin epäillä (epäily kuuluu sosiaalialalle sopimattomaan byrokraattiseen näkemykseen), mutta toisten kokemuksia on kuitenkin paha mennä kieltämään. Jos sosiaalityöntekijä tekee inhimillisen laskuvirheen, jonka myöntäminen ja korjaaminen on jostain syystä ylivoimaista tai jos sosiaalityöntekijä sanoo asiakkaalle, että "mitä te tänne soitatte", pitää kysyä, että miksi sellaista sosiaalityötä pitäsi arvostaa ja maksaa siitä vielä parempaa palkkaa?

Ymmärrän kyllä, että moni saa myös erinomaisen hyvää ja eettisesti kestävää palvelua sosiaalitoimistossa. Niin pitääkin! Mutta tässä asiassa ei hymistely auta. Epäkohtia ei voi korjata hokemalla, että kyllä sosiaalityö tekee hyvääkin työtä, kyllä sosiaalityö tekee hyvääkin työtä, kyllä sosiaalityö tekee hyvääkin työtä... Epäkohdat pitää huomata, ottaa esille ja korjata ne. Yksinkertaista.

Sosiaalityö on kuin stereosarja: se on niin hyvä kuin huonoin lenkkinsä, kaiuttimet. Sosiaalityön stereoissa sosiaalityöntekijä on kaiutin. Jos vaikka kuinka laadukkaat Harman Kardonin stereolaitteet olisi yhdistettynä sata vuotta vanhoihin linnunpönttöihin, saundi olisi ihan peestä. Ja jos sosiaalityön profession arvot ja etiikka on liitetty piitaamattomaan sosiaalityöyksilöön, saundi on ihan peestä.

Sosiaalityön pitää kuunnella kritiikkiä korva kovana, poimia sieltä ne asiat, jotka todella tarvitsevat korjaamista ja tehdä niille jotain. Ja samalla pitää itse koko ajan tietää, että sosiaalityö tekee valtavasti myös loistotyötä, hyvää ja laadukasta työtä, jonka arvo ei vähene siitä, että korjattavaakin on.
Eikös joku viisas ole sanonut, että toista ihmistä voi rakastaa vasta, kun rakastaa itseään. Ehkä meidän sosiaalityössä pitäisi tutkiskella tuota lausetta ja huomata, että arvostusta saa (jos sitä haluaa) vasta, kun itse arvostaa itseään, uskoo asiaansa ja toimii rohkeasti omien periaatteidensa mukaan.

 

Ja vielä mä mietin sitä arvostuksen vaatimusta. Sosiaalityö haluaa arvostusta. Mitä sillä arvostuksella tarkoitetaan? Kukaan ei sano suoraan.

Onko raha arvostusta?

Parempi palkka työntekijöille, enemmän rahaa sosiaalityön resursseihin yleisesti?

Olisiko arvostus kehumista? Kertoisiko arvostuksesta koulutukseen hakeutuneiden määrä?

Sosiaalityöntekijät ovat akateemisesti koulutettuja ihmisiä, joille jo ensimmäisenä opiskeluvuotena opetetaan, että kaikki käytettävät termit pitää määritellä. Miksi siis kukaan vaatija ei määrittele arvostusta?