Eilisessä Hesarissa oli juttu valmistumisvaiheessa olevien opiskelijoiden palkkaodotuksista. Jutussa "Naisopiskelijoiden palkkaodotukset yhä miesopiskelijoita pienemmät" kertoo, että suomalaisten naisopiskelijoiden palkkatoiveet ovat Pohjoismaiden pienimmät. Kaikki ilmoittavat palkan tärkeimmäksi houkuttimeksi, mitä työnantaja voi tarjota.
Silti naiset pyytävät ja saavat vähemmän.

Tämä palkka-asia on myös aika arka asia. Yleensä ihmiset eivät mielellään kerro, paljonko tienaavat. AY-liike on neuvotellut palkan jo valmiiksi, eikä siihen itse voi enää vaikuttaa. Joidenkin on vaikea sanoa ääneen, minkä arvoinen oma työpanos on euroina.
Mun ei ole ollenkaan vaikeaa sanoa, paljonko mun työpanos maksaa. Mä olen myynyt omia keikkojani (nainen ja kitara) niin monta vuotta itse, että on ollut pakko opetella sanomaan kakistelematta, paljonko trubaduuri Kati Pellisen keikka maksaa. Kun valmistun sossuksi, ei silloinkaan ole vaikea sanoa, kuinka paljon haluan liksaa.

Palkka-asia on erityisen arka asia sosiaalityössä. Mä olen käynyt monta keskustelua Linnan kuppilassa opiskelukavereiden kanssa. Useat ovat sitä mieltä, että sossun palkka on ihan liian pieni työn vaativuuteen ja koulutuksen laajuuteen nähden, mutta minkäs teet. Asialle ei kait sit voi mitään. Ainakin mä saan töitä, koska sossuista on huutava pula.
Mä olen vaahdonnut välillä varmaan liiankin kovaan ääneen ja ärsyttävästi, että mä en aio suostua tekemään sossun vaativaa ja raskasta duunia 2300 euron kuukausipalkalla. Mä en käsitä, kuinka voi olla mahdollista, että sosiaaliala on kansoitettu pienipalkkaisilla naisilla ja ne ainoat paikat, joista saa kunnon liksaa, on kansoitettu miehillä! Jotenkin ihan väistämättä  mieleeni tupsahtaa niitä kommenttejä, joita olen kuullut, kun olen kertonut haluavani johtavaan asemaan kunnon liksalla. Nämä ovat siis sosiaalityön opiskelijoiden (kaikkia naisia) autenttisia kommentteja:

- ei tätä työtä tehdä pelkästään rahasta!
- kyllä kahdella tonnilla tulee ihan hyvin toimeen
- menepä vaatimaan suurempaa liksaa, niin et saa duunia ollenkaan
- ei tavallinen rivisossu voi vaikuttaa
- asia ei ole ihan noin yksinkertainen
- ai, mä en oo koskaan miettinyt tota asiaa
- sä oot väärällä alalla
- sun pitää perustaa oma firma, jolla voit kyniä kunnilta rahat pois :-)

- mee sinä sinne barrikadeille

Ensimmäinen kommentti on yleisin. Se on myös vakavin. Jos sosiaalityöntekijät itse jo opiskeluaikana ajattelevat noin, ei ole ihme, että palkaa ei nouse. Hyväntekeväisyyshaamu vaatii sadan vuoden takaa kahleitaan kolisuttaen, että "sossu, sinun ei pidä alkaa ahnehtia liikaa rahaa hyvää tekevästä työstä tai paha sinut perii. Kautta hyisten luitteni". Kuinka ihmeessä 2000-luvulla nuoret, valveutuneet naiset sanovat noin? Pitääkö sossun ihan oikeasti olla vain hyväntekijä ja siksi suistua noin epäammatilliseen ajatteluun? Minusta tuo väite sotii sosiaalityön professioita vastaan. Miksi sitten opiskella sosiaalityötä korkeimmassa mahdollisessa opinahjossa, jos ei pidä sitä ammattina, josta on maksettava kunnollinen palkka? Hyväntekeväisyyttä voi koska vaan tehdä, mutta ei työpaikalla.

Sosiaalityö on viimeiset kaksikymmentä vuotta tehnyt hartiavoimin työtä ollakseen uskottava professio. Sosiaalityö ammattillistui aikoinaan, koska vapaaehtoiset hyväntekijät eivät enää tienneet, mitä tehdä yhä vaikeampien ongelmien kanssa painivien ihmisten kanssa. Homma kävi siis liian vaikeaksi ja siihen alettiin kouluttaa ihmisiä. Korostettiin, että sosiaalityö ei ole hyväntekeväisyyttä, vaan ammatillista toimintaa. Kuulostaa järkevältä. Jos ajattelee tämän päivän ihmisten sosiaalisia, taloudellisia ja mielenterveydellisiä ongelmia, tarvitaan todellakin ammattitaitoa, jotta ihmistä voidaan auttaa.

Ammatillinen apu on siis eri asia kuin sukulaisten tai ystävien apu, joka sekin on tärkeää. Mutta läheiset (jos heitä on) eivät voi auttaa aina ja vaikeimmissa ongelmissa. Siksi on ammattilaisia, jotka tekevät sitä työkseen ja saavat siitä palkan. Tekevät siis hyvää rahasta.

Miksi sitä, että minä sosiaalityöntekijänä teen työtäni rahan takia, on niin vaikea hyväksyä? Ja mitä on se sosiaalityön arvostus, jota kaikki vaativat kuorossa? Koska olette kuulleet paperimiesten vaativan työlleen "arvostusta"? Ette koskaan, koska paperimiehet eivät vaadi "arvostusta", he vaativat liksaa.

Voisiko sanoa, että sosiaalityön pitäisi opetella suoraa viestintää. Pitää sanoa suoraan, että haluamme lisää palkkaa eikä inistä sordiino päällä, että arvostakaa meitä, arvostakaa meitä. Kyse ei ole arvostuksen puutteesta, vaan kunnollisen liksan puutteesta.