No voi sun. Nyt tuli viime kuun tenteistä vikat tulokset. Arviointitutkimuksesta tuli mun toka kakkonen. Ja pakko myöntää: tuntuu yhtä ällöttävältä kuin silloin ekallakin kerralla. Hetken jo mietin, että menisin uusintaan, mutta en nyt sitten kuitenkaan taida. Ainakaan todennäköisesti en mene.
Höh.
Terveystentistä tuli nelkku, se on ihan ok. Siihen mä en niin paljoa edes panostanut - toisaalta, asiakin oli paljon helpompi. No, nyt vaan nokka nousuun ja uljaasti kohti uusia tenttejä.

Jännää, miten mä nyt löydän itsestäni suorittajan. Mä en koskaan koulussa välittänyt mitään, vaikka matikankokeista tuli 2- ja opettaja kirjoitteli joka kokeen jälkeen (kun hieman sovelsin kaavoja) että HUH HUH! Vaan nyt mun pitäsis olla lähes täydellinen. Pohdinpa hieman.

Onkohan kyseessä "aikuisuus". Koska olen jo aikuinen, mun pitäisi muistaa ja osata asiat, joita luen. Mun pitäisi olla ikään kuin valmiiksi viisas. Yliopisto olisi mulle siis vain paikka, josta haen lapun, jolla saan niitä töitä, joita haluan.
Vai haluaisinko olla paras? Paras sosiaalityön opiskelija, sellainen, joka loistaa ja saa muut hämmennyksen valtaan briljeerauksillaan. Pitäisikö mun näyttää, että tää on ihan helppoa, tän osaa kuka vaan - ainakin minä.
Ikä. Onko mulle vaikeaa se, että mua nuoremmat lehtorit antavat mulle numeroita, arvottavat mun vastauksia numeroilla? Haluanko olla viksu aikuinen opiskelija, joka osaa ja ymmärtää ja tekee sillä vaikutuksen professoriin...
Voi taivas! Ei kai sentään? Ja jos näin on, hoidan homman heti kuntoon! Koska ihan oikeasti mua kiinnostaa noi asiat, mitä mä luen ja mistä luennoidaan.

Kuten huomaat, vaikka mulla on itseluottamusta ja luja usko omaan pärjäämiseen, niin epäilyn ja epätoivon hetkiäkin on. Mutta mä en anna niiden ottaa yliotetta, annan niitten vaan auttaa mua huomaamaan olennaisen.

Tämä kaikki yhden kakkosen takia.