Olen tämän projektin johtaja. Mulla on muutama sata alaista (kirjat, seminaarit, luennot, harjoittelupaikat...) ja muutamia ihania opiskelukavereita. En muista, olenko tänne jo juorunnut meidän "aikuisten" opiskelijoiden seurasta, jonka nimi on Taydes (Tampreen yliopiston dementillinen seura). Siihen kuuluu kuusi aikuista naista. Tavatiin vuosi sitten ekalla tietotekniikan kurssilla ja ollaa sitten käyty vähintään kerran kuussa kahvilla. Joskus treffataan useamminkin.
No, eilen käytiin kevään kunniaksi syömässä. Puhuttiin tästä ekasta vuodesta. Yksi leideistä sanoi mulle, että hän sitten ihailee tollasta määrätietoisuutta ja tahtoa. H tarkoitti sitä, että mulla on pasmat selvänä: kaksi tenttiä aina kerrallaan, harjottelu stm:ssä, kolme vuotta ja ulos yliopistosta, kiinnostava ja hyväliksainen työ.
(Tähän liksa-asiaan monet ovat sanoneet, että "mistäs luulet löytäväsi hyväpalkkaista sosiaalityöntekijän työtä". Jos kysyy noin, ei ymmärrä vastausta, koska näkökulma on jähmettynyt. Tästä voisin puhua toisaalla lisää.)

Mä aloin miettiä, että onko se määrätietoisuutta vai vaan sitä, että mä tiedän, mitä haluan. Mä lakkasin pelkäämästä haluamista, kun käsitin, että jos kaikki ei menekääm niin kuin on halunnut, niin sitten voi yrittää uudelleen tai valita toisin. Jos mä en valmistukaan kolmessa vuodessa, ni so what? Sitten menee pidempään. Jos en saakaan mitään kiinnostavaa johtajan/asiantuntijan kovaliksaista duunia, so what? Yritän uudelleen. Ja uudelleen. Ja vielä uudelleen.
Jos mä en onnistu siinä, mitä olen suunnitellut, se ei ole maailmanloppu. Sehän voi olla vaikka se käsittämättömän hieno uusi mahdollisuus. Kuten huomaatte, mulla on ylen postiivinen suhtautuminen elämään, opiskeluun ja asioihin. Joskus tulee koiville, mutta yleensä ei. Ongelmat välttelevät ällöttävää optimismia.

Niin että onko tämä nyt sitten määrätietoisuutta vai vaan  sitä, että tiedän mitä haluan. Mene ja tiedä.